Pierre hävisi maanalaiseen. Raakaa, kuumeista väkeä. Lähellä ovea seisten, puristuneena ihmisolioita täynnä olevaa penkkiä vasten ja hengittäen näiden suun kautta kulkenutta huonoa ilmaa katseli hän, heitä näkemättä, mustia ja jyliseviä holveja, joita pitkin junan kiiluvat valot liukuivat. Hänen mielessään oli sama synkkyys, sama tuike, ankara ja väräjävä. Palttoon kaulus pystyssä, sen sisään tukehtumassa, käsivarret pitkin ruumista ja huulet yhteenpusertuneina, otsa nihkeänä hiestä, ja vähänväliä, kun ovi avattiin, kylmänä ilman vedosta, koetti hän olla näkemättä, hengittämättä, ajattelematta, koetti olla elämättä. Nuoren kahdeksantoistavuotiaan pojan sydän, melkein lapsen vielä, oli täynnä…
Your support pays for translating these classics into more languages.
Support for $12/month DonateSubscribers read with instant translation, without waiting for the free daily limit.