Turpea ja kostea oli maa notkossa, ja aina väliin vilahti vesilätäkkökin mättäiden kolossa. Kellahtava oli koivikko; alemmilta oksilta varissut, mustunut lehti peitti paikoitellen jo paksulti nuutuneen nurmikon. Samea oli ilma illan suussa. Oli se päivällä paistanut, ja kirkkaastikin, mutta kolkoksi kävi, kun taivas pilveili.
»Kaikki harmajata, maa ja taivas», tuumi itsekseen Eljas, kun pyssy olalla asteli niityn poikki, jossa joka askeleelta maa alla notkahteli ja roiskutti vettä saapasvarsille. Viemärin syrjää oli tanakampi kulkea, sinne kääntyi hän, sillä saattoihan siellä vielä joku sorsakin piillä pensaan juurella, vaikka johan niitä sinä kesänä oli useita ammuttu. Eikähän tuo enää jän…
Your support pays for translating these classics into more languages.
Support for $12/month DonateSubscribers read with instant translation, without waiting for the free daily limit.